Useimmat juoksijat uskovat yhä, että maitohappoa vapautuu kovan tai epätavallisen rasituksen aikana ja että juuri se rajoittaa juoksusuoritusta sekä aiheuttaa lihasjäykkyytä.
Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Itse asiassa edes termi “maitohappo” ei ole oikea.
Maitohappo ja juoksu: myytit, legendat ja todellisuus
Maitohappoa ei esiinny kehossa happomuodossa, vaan toisessa muodossa, jota kutsutaan laktaatiksi. Juuri tätä mitataan verestä silloin, kun määritetään “maitohapon” pitoisuutta, kuten toisinaan tehdään. Tämä ero on tärkeä paitsi oikeellisuuden vuoksi, myös siksi, että laktaatilla ja maitohapolla on erilaiset fysiologiset vaikutukset.
Suurin myytti on, että maitohappo aiheuttaa esimerkiksi maratonin jälkeen tunnetun lihasjäykkyyden. Jäykkyys johtuu pääasiassa lihasvaurioista, ei maitohapon tai maitohappokiteiden kertymisestä lihaksiin.
Toinen harhaluulo on, että laktaatti happamoittaa veren ja aiheuttaa siten väsymystä.
Päinvastoin, laktaatti on itse asiassa tärkeä energianlähde, jota lihakset käyttävät pitkäkestoisessa rasituksessa. Lihaksista vapautuva laktaatti muuttuu maksassa glukoosiksi, jota käytetään energianlähteenä. Sen sijaan, että laktaatti aiheuttaisi väsymystä, se auttaa viivästyttämään veren glukoosipitoisuuden laskua
(hypoglykemiaa), joka muuten saisi juoksijan tuntemaan heikkoutta ja väsymystä.
Uudempi lisä tähän sekavaan ajatteluun on niin sanottu anaerobinen kynnys. Nähtävillä on kuvia urheilijoista, joilta otetaan verinäyte, ja kuvateksti kertoo että harjoitusta seurataan mittaamalla “maitohappoa”. Ajatuksena on, että juoksunopeuden kasvaessa saavutetaan piste, jossa lihaksille ei ole riittävästi happea, ja energiantuotantoon osallistuvat hapettomat (anaerobiset) lähteet. Tämä johtaa epäsuhteiseen laktaattipitoisuuden kasvuun veressä, jota kutsutaan anaerobiseksi kynnykseksi (myös laktaattikynnys tai laktaatin “käännekohta”). Tässä on kuitenkin kaksi ongelmaa.
Ensinnäkin lihas ei koskaan muutu täysin anaerobiseksi: veressä mitattavan laktaatin epäsuhteiseen kasvuun on muita syitä. Toiseksi tämä niin sanottu epäsuhteinen kasvu ja “käännekohta” eivät ole täysin oikeita, sillä kasvu on todellisuudessa tasaista ja asteittaista. Tämä johti uuteen tapaan käyttää veren laktaattipitoisuutta juoksusuorituksen seurannassa.
Jos laktaattipitoisuus mitataan eri kasvavilla juoksunopeuksilla, voidaan piirtää käyrä, joka kuvaa pitoisuuden jatkuvaa nousua nopeuden kasvaessa. Käyrän sijainti muuttuu kunnon kehittyessä. Mitä parempaan kuntoon juoksija tulee, sitä enemmän käyrä siirtyy oikealle – eli samalla laktaattipitoisuudella juoksunopeus on suurempi kuin ennen. Usein vertailukohtana käytetään nopeutta, joka vastaa laktaattipitoisuutta 4 mmol/l. Tätä voidaan käyttää myös harjoitusnopeuden ohjeena: juoksija voi tehdä viikoittain harjoituksia tällä nopeudella, sen yläpuolella sekä palauttavia harjoituksia hitaammalla vauhdilla.
Luonnollisesti kun kunto muuttuu ja käyrä siirtyy, myös nämä nopeudet muuttuvat, ja käyrä on määritettävä uudelleen.
Tämä kaikki on sinänsä hyödyllistä, mutta ongelmana on tietää, kuinka paljon juoksua tulisi tehdä 4 mmol/l pitoisuuden tasolla, sekä sen ala- ja yläpuolella. On muistettava, että 4 mmol/l on melko mielivaltainen arvo. Siksi “laktaattikäyrän” määrittämisen todellinen arvo on siinä miten se muuttuu harjoittelun myötä. Tavoiteltava muutos on se, että tietyllä laktaattipitoisuudella saavutetaan aiempaa suurempi juoksunopeus.
Tällainen säännöllinen testaus voidaan tehdä laboratoriossa juoksumatolla tai radalla, jossa nopeutta voidaan tarkasti hallita esimerkiksi valovauhdin avulla. Molempia testejä tehdään liikuntatieteellisissä tutkimuslaitoksissa yleensä tutkimustarkoituksiin.
Vaikka säännöllinen testaus ja laktaattikäyrän määrittäminen voivat antaa hyödyllistä tietoa juoksijasta, on tärkeää muistaa, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.
Tämän artikkelin “Maitohappo ja juoksu: myytit, legendat ja todellisuus” on kirjoittanut tohtori Andrew Bosch ja suomentanut Una Doyle